Viimeinen kokonainen työpäivä ja kavereiden hyvästit

Viimeinen kokonainen työpäivä meni ohi nopeasti. Ja hyvä niin, sillä en jaksa enää odottaa. Haluan Suomeen, vaikka tiedossa onkin raskas mentomatka ja kulttuurishokki. Huomenna on tiedossa enää pikkupojan vieminen kouluun, viimeiset pyykkäykset ja sitten hostisä vie minut Heathrown lentokentälle.

Tänään jouduin odottelemaan talolla, että lämpökattilan korjaaja (? boiler service) tulee tutkailemaan poksuvaa masiinaa. Odotin miehen lähtöä ravaamalla ylä- ja alakerran väliä kuin mikäkin pupujussi. Olin sopinut viimeisen lounastapaamisen kavereideni kanssa Lontooseen, joten mitä nopeampaa pääsin liikkeelle sen enemmän aikaa minulla oli viettää kavereideni kanssa. Onneksi loppujen lopuksi myöhästyin vain 10 minuuttia sovitusta ajasta. Leicester Squarella tapasin Emman ja Jasminin ja saimme todeta Estherin tehneen törkeät oharit. Eikä hänellä ole kännykkää (?!), jolla olisi voinut ilmoittaa asiasta meille.. Noh odottelimme vielä hetken tyttöjen kanssa Estheriä, minkä jälkeen lähdimme etsimään ravintolaa. Päädyimme varmaan italialaiseen ravintolaan, jossa sai kaksi ruokalajia hieman alle £9 hintaan. Tilasimme kaikki suunnilleen samanlaiset ateriat ja omani näytti tältä:

Alkuruoka oli mautonta, mutta pepperoni pizza täytti kaikki odotukseni. Happamista tarjoilijoista huolimatta oli ihana syödä ulkona kavereitteni kanssa vielä kerran. Seuraavaan kertaan saattaakkin kulua pitkän aikaa..

Ravintolan jälkeen lähdimme kävelemään. Kuljimme uskomattoman näköisen kakkukaupan ohitse, jäimme ihmettelemään aukioiden vilinää ja lopuksi päädyimme Piccadilly Circusille. Siellä oli aika jättää lyhyet hyvästit Jasminille. Minun lisäksi myös Emma on lähdössä nyt viikonloppuna, joten Jasminille kahden kaverin hyvästely otti koville. Onneksi Jasminia ei ole kuitenkaan hirveän vaikea käydä moikkaamassa Suomessa, sillä välimatkamme ei ole mikään valtava. Emman kanssa otimme samat metrot Northwoodiin asti, jolloin tuli meidän hyvästien aika. Sain kuulla olevani tervetullut Ranskaan koska tahasta. Ja tuon tilaisuuden aion kyllä käyttää hyväkseni. Mahtavaa saada noinkin ihana kaveri jopa ulkomailta.

Hyvästien jälkeen aloin tajuta lähtöni. Minä oikeasti olen lähdössä huomenna. Eikä sitä tiedä, olenko tulossa enää koskaan tänne takaisin. Mietin, olinko jännittynyt, olinko ikävissäni vai miltä minusta tuntui. Mitä tunteita koin? Tyhjyyttä. I felt really empty at that moment. Ja silloin myös tajusin, että Suomessa minua odottaa huikaiseva kulttuurishokki. Ensinnäkin saan sanoa heipat englannin puhumiselle. Toiseksi kukaan ei pyytele kaupassa anteeksi, jos edes meinaavat töytäistä vahingossa. Eikä kukaan kysele miten voin joka päivä vailla mitään halua tietää, miten oikeasti voin. Apua. 

Viimeinen visiitti pikkupojan tennisclubilla

Kaikki kyselevät, mitä tulen tekemään Suomessa. Jatkatko yliopistossa? Menetkö töihin? Haetko ulkomaille? Kesäksi en ole töitä saanut, sillä aloitin kesätöiden etsimisen liian myöhään. Syksyksi olisi tiedossa ainakin ala-asteen ja päiväkotien sijaisuuksia. Mutta mitä minä oikeasti haluan tehdä? Olen luvannut itselleni alkaa opiskelemaan lääkiksen pääsykoetta varten ensi tammi-helmikuussa. Sitä ennen kaikki on auki. Toisaalta mieleni tekee matkustella niin paljon kuin ehdin. Kaikki kiinnostaa ja kaikki vetää puoleensa. Pitäisikö lähteä junalla Venäjän halki Aasiaan aina Singaporeen asti? Pitäisikö lähteä reissulle Norjaan? Vai miten olisi isompi turnee Euroopassa? Minulle kaikki kelpaa, mutta kuka lähtee mukaan?

Kun olen saapunut Suomeen ja saanut selviteltyä ajatuksiani aion kirjoittaa tänne isomman analyysin ajastani au pairina. Mitä jäi käteen? Mitä jäin kaipaamaan Britanniassa? Miksi palasin kotimaahani aiottua aikaisemmin? Kaikkea tätä mietin nytkin. Ehkä nekin ajatukset selvenevät, kun niihin saa hieman etäisyyttä.