Viimeinen kerta, kun...

Nyt, kun aikaa lähtöön on alle kaksi viikkoa, alkaa mieleeni tulla asioiden viimeisiä hetkiä. Viimeisiä hetkiä, kun näen hyvän ystävän, käyn tietyssä paikassa tai syön jotakin suomalaista ruokaa. Haikeus lähtöä kohtaan nousee pintaan useammin kuin aikaisemmin. Jännitys ei ole löytänyt luokseni vielä. Se jääkin nähtäväksi löytääkö se minut viimeisellä viikolla, lentokentällä, lentokoneessa vai kentien ollenkaan. Odotan jo kovasti pääseväni lähtemään, sillä tämä odottaminen on tuskallista. Toisaalta, ehdin kyllä hyvin valmistautua tässä odottaessa.

Tällä kertaa listailen kuvin ja sanoin niitä asioita, joita jään Suomesta kaipaamaan. Varmaan tärkeimpänä ja ensimmäisenä tuleepi oma perhe. Vanhemmat, sisarukset ja koira. Onneksi Skype on olemassa, joten pelkän puheyhteyden varaan ei tarvitse jäädä. Skype ja Facebook auttavat myös pitämään yhteyttä ystävien, kavereiden ja sukulaisten kanssa. Heitäkin jää ikävä. Tietenkin.

Suomesta jään kaipaamaan myös lunta ja pakkasta. Aurinkoisia keväthankia, yön rauhallista pimeyttä ja sinistä hetkeä. Maaseudun luontoa, rauhaa ja hiljaisuutta. Tyrnävän kotia, pihapiiriä, lintulautaa ja sen lintuvieraita.

Itselleni tärkeää aitoa suomalaista ruokaa ja omia ruokailutottumuksia. Tietenkin voin Englannissakin tehdä suomalaista ruokaa, mutta luulen, ettei se ole kuitenkaan sama asia.

Myöskin jään kaipaamaan yliopistoa. Sen yhteisöllisyyttä ja sen ihmisiä. Ihania ruokataukoja kavereiden kanssa ja erilaisia opiskelijatapahtumia. Tavallaan myös opiskelua, mutta toisaalta taas en. Juuri lukuintoa menen ulkomaille kasvattamaan.

Tiettyjä tilanteita ja paikkoja. Kotikylää, Oulua, Rotuaaria, kahviloita, leffateatteria. Laatuaikaa kavereiden ja ystävien kanssa, jota ei voi mitata rahassa.

Näistä kaikista en oikeasti joudu luopumaan täysin. Ne vain muuttavat muotoaan. Uusi ympäristö, uudet kaverit, uusi ruoka ja uusi perhe odottavat. Ne eivät korvaa vanhaa, mutta varmasti helpottavat muutosta.